• minnakirsi

Rakkauden rajattomuus

Päivitetty: 2. jouluk. 2021

Jos oidipaalilapsi saa haluamansa ja totaali kahdenkeskisyys voittaa, elämä loppuu. Elämää on vain monenkeskisyydessä.



Rakkauden rajattomuus, käärme paratiisissa, vuorovaikutus ja ihmissuhteet

Rakkaus on elämänvoiman ydin meissä, kaiken hyvän lähde ja kehto elämälle. Antaessamme ja saadessamme rakkautta, ollessamme mieluisan halun kohteena sytymme eloon ja tunnemme väkevästi. Tunnemme onnea, kiihkoa sekä merkitystä ja ahdistus, kipu, yksinäisyys ja pelko kaikkoaa. Parhaimmillaan olemme hetken kuin kadotetun paratiisin kaltaisessa täyttymyksen ja tyydytyksen salaisessa puutarhassa. Mutta niinkuin jokaisessa paratiisissa on käärme, niin on myös rakkaudessa. Rakkauden käärme on “kolmas”, joka uhkaa rikkoa kahdenkeskisyyden. Pahimmillaan tuo “kolmas” uhkaa saada taivaasta karkoitetun Saatanan muodon, joka kilpailija nyt viettelee ja houkuttelee pois kahdenkeskisyydestä.



Kolmioasetelman haasteellisuus

Arkihavaintona ja todellisuutena voi todeta, että minä voin rakastaa, välittää ja haluta muitakin kuin vain yhtä henkilöä. Me synnymme lähtökohtaisesti jo alun alkaen kolmioasetelmaan, monenkeskisyyteen. Elämää ei voi syntyä ja olla kahdenkeskisyys säilyttäen. Syntyvä lapsi rikkoo vanhempien kahdenkeskisyyden ja lapsi itse syntyy monenkeskiseen tilanteeseen aloittaen psyykkisen kasvunsa kohti monenkeskistä suhteessaoloa. Siinä kehityskulussa vaihtelevasti onnistuen.


Näin me jokainen olemme sisäistäneet välttämättömän elämän realiteetin, että minä en ole ainoa rakkauden kohde ja minä voin rakastaa monia.

Varhaisvaiheen äitisuhde onnellisessa tapauksessa on symbioottinen ja siksi lapsen puolelta omistushakuinen. Tässä vaiheessa isän kyvykkyyttä monenkeskisyyteen testataan vauvan kuuluessa saada äidin erityistä huolenpitoa ja rakkautta. Kahdenkeskisyyden illuusiosta lapsi joutuu kuitenkin eri kehitysvaiheiden kautta vähitellen luopumaan. Näistä vaiheista oidipaalivaihe on yksi keskeinen lapsen kehitystehtävien jatkumossa. Tämän kehityskriisin onnistuneessa ratkaisussa lapsi kehittää kykyään niin kutsuttuun depressiiviseen positioon, jonka avulla hän kykenee luopumaan kahtiajakoisesta hyvän ja pahan kokemisesta sekä kaikkivoipaisesta omistushalustaan ja hyväksymään sen, ettei kykene hallitsemaan tai omistamaan vanhempiaan. Lapsi vähän kerrassaan kykenee alitajuisesti hyväksymään vanhempiensa keskinäisen intiimin suhteen luonteen, jossa hän itse on “se kolmas”. Omistamisen tarpeesta luopuminen tuo kuitenkin tärkeän ja vapauttavan lahjan: minua voi rakastaa moni ja minä itse voin rakastaa monia. Näin me jokainen olemme sisäistäneet välttämättömän elämän realiteetin, että minä en ole ainoa rakkauden kohde ja minä voin rakastaa monia. On kuitenkin todettava, että lapsella oidipaaliasetelmaan on useita ratkaisuvaihtoehtoja, joista kaikki eivät ole edellä kuvatun kaltaisia ns. onnistuneita ratkaisuja ja tällä on merkittävä vaikutus aikuisuuden ihmissuhdedynamiikkoihin. Samoin on myös hyvä todeta, ettei depressiivistä positiota voida koskaan työstää täydelliseksi. Joudumme läpi elämän erilaisissa vaiheissa prosessoimaan ja tavoittelemaan sitä uudelleen. Ideaalitilanteessa lapsi luo näin perustan monenkeskisyyteen ja kykyyn jakaa, joita hän joutuu myös mahdollisten sisarusten kanssa työstämään.


Viettipohja vastaan ideaalit ja normit

Rakkauden rajattomuus, rakastuminen, vuorovaikutus ja ihmissuhteet

Asia kuitenkin mutkistuu, kun ihastumiset, rakastumiset ja parisuhdekysymykset tulevat ajankohtaiseksi. Ihastumisen ja rakastumisen myötä me paiskaudumme ikään kuin takaisin oidipaaliseen haluun saada toinen kokonaan itselle. Se on kuin paluuta menneeseen. Vihdoin olisi lupa omistaa rakkauden kohde, jota lapsuudessa oidipaaliasetelman sekä myös mahdollisten sisarusten vuoksi ei koskaan voinut omistaa. Vauvan ja äidin välisen symbioottisen vaiheen paratiisin kaipuu nostaa alitajuisesti päätään. Rakastuminen tarjoaa meille uuden tilaisuuden omistaa rakkauden kohde jakamattomasti. Minä rakastan vain toista ja hän vain minua. Näin meillä on edessämme uudelleen lapsuudenasetelman kaltainen tilanne ratkaistavana ja läpielettävänä, depressiivinen positio uudelleen löydettävänä. Tällä kertaa kuitenkin monella meistä on valtikkanamme yksiavioisuuden ideaali ja kulttuuri, jonka voi nähdä antavan oivallisen kasvupohjan uudelleen nouseville oidipaalilapsen mustasukkaisuuden ja omistamisen halun tunteille.


Viettipohjan vs ideaalien ja normien välinen jännite on loputonta ja jatkuvaa alitajuista sekä tietoista aaltoilua läpi elämän.

Viettipohjamme risteilevine haluineen ei kuitenkaan sammu parinmuodostuksen myötä, eikä sen impulssit rajoitu ainoastaan rakkauden kohteeseen. Vaikka se hetkellisesti voi vaimentuakin alkuvaiheen huumassa, parisuhteen symbioottisessa vaiheessa. Viettienergian kanavoituminen ristiriitaisiin kohteisiin tulee kohdattavaksi tavalla tai toisella jokaisessa suhteessa, joka siirtyy alkuhuuman symbioottisesta vaiheesta eteenpäin. Ristiriita astuu kuvaan mukaan, paratiisiin tulee jälleen käärme, “kolmas” eli monenkeskisyys. Toisaalla meitä on vastassa ideaalit ja erilaiset normit, jotka säätelevät suhteessa olemisen muotoja. Ne ovat sekä tietoisia, julkisia että arvopohjaisia reunaehtoja ja suhteessaolon säätelijöitä, jotka vaihtelevat historian, kulttuurin ja uskonnollisten arvojen mukaan, mutta ovat myös tiedostamattomassa olevia psyykkisen rakenteemme sisältöjä. Viettipohjan vs ideaalien ja normien välinen jännite on loputonta ja jatkuvaa alitajuista sekä tietoista aaltoilua läpi elämän. Ne luovat loputtoman keskinäisen jännitteen, joka toisinaan turhauttaa ja tuskastuttaa, mutta samalla tuo jännitekenttä luo meille kasvun mahdollistavan oppimisympäristön, toisinaan kaikessa tuskaisuudessaan. Tähän vastakkainasetteluun sisällämme oleva “oidipaalilapsi” aikuisuudessa joutuu.


Parisuhteen reunaehtoja

Nykyisessä länsimaisessa ajattelussa oleva yksiavioisuuden ihanne ja aiemmin ehdoton normi, antaakin siis rakastuneelle minulle tahtomattaan uuden oikeutuksen haluta rakkauteni kohde vain itselleni. Koska eroottisessa rakkaussuhteessa oleminen on aina vahvoja tunteita herättävää ja vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen sekä lisääntymiseen, on myös lainsäädäntö, uskonnot, etiikka jne pyrkineet luomaan reunaehtoja tällaisen suhteessaolon muodoille. Normatiivisen tarkastelun fokus keskittyy siihen, miten rakentaa ja luoda suhteet niin, että suhdetta uhkaavien elementtien määrä pysyy siedettävänä erilaisten keskinäisten sopimusten pohjalta. Tällaisia voivat olla esimerkiksi kihlaus, avioliitto ja aviorikoksen sanktioiminen, mutta myös muunlaiset suhteessaolon määrittelytavat. Hankaluutena vain läpi historian on ollut se, että nuo sopimukset toteutuvat arjessa vaihtelevalla menestyksellä.


Rakkauden rajattomuus, hääpari, yksiavioisuus, vuorovaikutus ja ihmissuhteet

Yksiavioisuuden kannalta aihetta tarkasteltuna voi todeta, että yksiavioisuuden valtakausi on ollut pitkähkö ja laaja, mutta sen vallitsevuudesta huolimatta sillä ei ole kyetty ratkaisemaan sitä sisäistä ristiriitaa aiheuttavaa jännitettä, jonka toisella puolella on ihmisen sisäsyntyiset viettihalut ja opittu kyky myös monenkeskisiin suhteisiin ja toisella puolen taas oidipaalinen omistamisen halu, symbioosin paratiisi sekä yksiavioisuuden ihanne. Viime kädessä yksikään ulkoinen suhteessaolon määrittely ei kykene tyhjentävästi ratkaisemaan näitä sisäisiä vastakohtaisia elementtejä. On sinällään mielenkiintoista, että energia on monesti kohdistunut lukuisiin tapoihin, joilla saada yksiavioisuus toimimaan lähtien ajattelun rakenteista aina lainsäädäntöön, mutta ei ole niinkään yleisemmin pohdittu yhteensovittamisen mekanismeja edellä kuvattujen mutkikkaampien, ristiriitaisten ja rinnakkaisten tekijöiden välillä. Tärkeää on kuitenkin ymmärrys siitä, että näiden monitahoisten ilmiöiden tarkasteleminen, niiden ymmärtäminen itsessä ja toisessa ja niistä keskusteleminen ovat eri asia kuin teot, joita haluaisimme tehdä ja joita valitsemme myös tehdä. Teot ja sisäisen maailmansa vilpitön tutkiminen ovat eri asioita. Olennaista onkin pyrkiä ymmärtämään meissä itsessämme olevia ristiriitaisia yllykkeitä, motiiveja ja haluja sekä antaa niille riittävä olemassaolon oikeutus suhteessa olemisen mutkikkuudessa. Vaikka kaikkia näitä ei toiminnan tasolla hyvistä syistä toteutettaisikaan, on tärkeää, että sisäiset ristivideot tunnistetaan itsessä ja hyväksytään osaksi omaa minuutta. Nykyinen suhteessaolojen murros voi osaltaan olla pyrkimystä tuoda pintaan ja näkyville näitä monikerroksisia vaikuttavia tekijöitä ja suhteessaolon kysymyksiä ja niiden aiheuttamien jännitteiden ratkaisuyrityksiä.


Emme voi asiaa itse valita, miten ja millaisten sisään koodattujen vaiheiden kautta ihminen ihmiseksi syntyy ja kehittyy.

Jännitteet, ikkuna itsetuntemukseen

Kuten todettua ei yksikään suhteessaolon muoto kykene ratkaisemaan näitä jännitteitä, sillä ne ovat yksilön sisäisiä, jotka viime kädessä yksilön tulee itsessään työstää läpi, tullen kuka mihinkin lopputulemaan ja ratkaisuun. Se mikä moraalisesti päältä katsottuna on kulloisessakin ajassa oikein, ei tarkoita, että se olisi lopullinen vastaus näihin ihmisessä sisäsyntyisiin jännitteisiin ja vastakkainasetteluihin, jotka elämä itsessään laittaa meidät läpikäymään ja kokemaan. Emme voi asiaa itse valita, miten ja millaisten sisään koodattujen vaiheiden kautta ihminen ihmiseksi syntyy ja kehittyy. Toisaalta kenties olennaisempaa kuin kyetä tyhjentävästi ratkaisemaan jännitteen arvoitus lienee se, että erilaisten ambivalenttisten jännitteiden kautta, joudumme ponnistelemaan kasvussamme ja jos suostumme katsomaan näitä ristivetoja itsessämme, emmekä vain ummista silmiämme erilaisin keinoin, opimme kyvyn mutkikkaampien kokonaisuuksien kestämiseen, niissä luovimiseen, kykyyn tarkastella asioita vaihtelevista näkökulmista ja kenties voimme löytää kyvyn ymmärtää paremmin elämän vastakohtaisuutta.


Rakkauden rajattomuus, vastasyntynyt vauva, vuorovaikutus ja ihmissuhteet

Itsestäänselvyytenä pidetään yksilön kykyä rakastaa monia. Näin ajatellaan helposti kaikkien muiden kohdalla paitsi eroottisessa ja romanttisessa rakkaudessa. Tämä ei kuitenkaan vastaa arkirealismia pitkällä juoksulla. Sen sijaan että tutkittaisiin rakkauden luonnetta koko kirjossaan, saatetaan vain yksisilmäisesti pyrkiä ideaaliin, alitajuiseen tilanteeseen jossa oidipaalilapsi vihdoin saisi yksinoikeuden toiseen, revanssin rakkaudessa ja paluun symbioosin paratiisiin, koska sisäisten ristiriitaisten tunteiden ja yllykkeiden kohtaaminen on työlästä. Mutta jos oidipaalilapsi saisi haluamansa ja totaali kahdenkeskisyys voittaisi, niin elämä loppuu. Elämää on vain monenkeskisyydessä.




Photo © Minna Kirsi