”The most beautiful thing we can experience is the mysterious. It is the source of all art and science. He to whom this emotion is a stranger, who can no longer pause to wonder and stand rapt in awe, is as good as dead; his eyes are closed.” - Albert Einstein
Tätä aihetta pohtimassa kanssani Vesa-Pekka Kirsi.
Minna: Elämän mysteeri on aihe, jossa on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Siitä kirjoittaessa joudun jo alkuun toteamaan, että aiheen luonteen vuoksi tekstissä esiintyvä vuoropuhelu kulkee assosiaatiosta toiseen selkeän punaisen langan sijaan. Silti elämän mysteerin äärelle on kiehtovaa ja toisinaan myös ahdistavaakin pysähtyä.
Elämä ja kuolema vuorottelevat kaikessa toistuvana kaavana. Tämä elämä-kuolema-elämä -sykli on kuin päättymätön lukusarja, joka toistuu lukemattomina variaatioina niin konkreettisesta elämän syntymisestä ja kuolemasta aina metaforisiin kuolemiin ja uudelleensyntymisiin. Haukka tappaa saaliin, mikä mahdollistaa sen poikasten elämän. Ihminen metaforisesti syntyy uuteen elämänvaiheeseen entisen jäädessä taakse. Olemme itsekin kaiken aikaa näyttämönä elämälle ja kuolemalle: soluja syntyy ja kuolee meissä joka hetki. Missä määrin edes olemme sama yksilö syntyessämme ja kuollessamme? Pitääkö lähinnä minäkokemus meidät kasassa? Mikä on yksittäisen elämän rooli ja kohtalo tuossa elämä-kuolema-elämä -jatkumossa?
V-P: Kehomme, siinä missä kaikkien elävien kehot olivatpa ne sitten ruohonkorsia, puunrunkoja, rustokaloja tai ihmisiä, on tehty elottomista perusmateriaaleista, alkuaineista ja niiden yhdistelmistä. Hiili, vety, typpi ja happi muodostavat 96 prosenttia ihmisen kehossa olevista atomeista ja keskimäärin ihmiskehossa on noin 7,000,000,000,000,000,000,000,000,000 atomia. Jollain tavalla nämä alkuaineet, jotka voisivat yhtä hyvin olla rakenneosia ravussa, voikukassa, vesipisarassa tai vaikka oravassa muodostavat meissä ihmisen hahmon ja osallistuvat ihmisessä inhimillisen elämän toteuttamiseen sen kaikessa kirjossaan. Sama massa elotonta materiaa, joka toteuttaa meissä ihmisen elämää, toimii muissa elämän muodoissa niiden koodiston mukaisesti. Elämä on siis jotain, joka tuo elottomaan materiaaliin elämän ja muokkaa sitä koodinsa mukaisiin muotoihin ja organismeihin. ‘Elämä’ herättää elottoman elolliseksi. Tuo pulssin kuolleeseen materiaaliin.
Minna: Luonto toimii tikanpojan puuhun ohjaajana, vauvalla on vaistomainen kyky hamuta rintaa tarttuakseen elämän syrjään kiinni, mutta mikä antoi elämän pulssin ja miten ensimmäinen solu sykähti eloon? Meissä jokaisessa on mysteerinen "elämän koodi", joka laittoi meidät kohdussa muovautumaan ihmiseksi. Elämän koodi ohjaa elossaoloamme ja karsii elinkelvottoman pois. Se osaa parantaa haavan ja korjata psyykeä, ilman että itse tiedämme, kuinka se tehdään. Meissä oleva itseämme suurempi osa luo myös unet, joita uneksumme. Ne heijastelevat meiltä suurelta osin ulottumattomissa olevan tiedostamattoman liikkeitä. Meissä on puoli, joka tietää enemmän “elämän koodista” kuin tietoinen mielemme. Se on monessa asiassa tietoista mieltämme viisaampi kommunikoiden toisinaan esimerkiksi intuition kautta. Kuka ja mikä siis lopulta olemme?
V-P: Elollisella elämällä näyttää olevan kyltymätön halu ja pyrkimys elää sekä lisääntyä. Luonnossa kävellessä näkee lukuisia esimerkkejä, miten elämä puskee jääräpäisesti esiin käyttäen hyväksi kaikkein epätoivoisimmatkin mahdollisuudet. Puun siemen itää karuimmassa ja mahdottomimmassa kallion kolossa kasvaen puuksi kyseisen paikan ehdoilla ja rajoituksilla. Taimi sinnittelee niin kauan kuin pystyy — puskien sekä juuriaan että oksistoaan — taistellessaan elämän jatkumisesta. Elämä ei siis etsi vain suotuisimpia olosuhteita ja parhaita kasvupaikkoja. Päinvastoin se pyrkii esiin kaikissa paikoissa ja olosuhteissa, jopa mahdottomissa. Elämä tuhlaa elämää, siementäen minne vaan, voidakseen käyttää jokaisen mahdollisuuden elämän synnylle, jatkumiselle ja lisääntymiselle.
Minna: Elämä ei suinkaan varjele yksilöä, vaan pitää huolen “itsestään”, siitä että elämänkierto jatkuu. Onko elämä ylin kaikessa? Paritteluhaluissa elämä vaatii jatkamistaan, jatkumistaan. Se on kiihotuskiitorata elämän katkeamattomuudelle. Elämä on kuin jumala, elämänvoimat kuin jumalia. Elämää kunnioitetaan ja varjellaan, se on pyhää ja sen sammuttaminen väärin ja rangaistavaa, surullista sekä suurin synti. Entä käänteisesti mikä on kuoleman merkitys, kun aina kysymme sitä, mikä on elämän tarkoitus? Paradoksaalisesti emme pysy elossa syömättä elollista, joten vastakohtana elämälle on kuolema, joka kuolema on kuitenkin edellytys elämän säilymiselle. Elämä on tavallaan siis myös julma, vaikka kuolema siksi usein mielletäänkin.
V-P: Soluhengitys on soluissa oleva kyky vapauttaa ravinnon sisältämää energiaa solun ja verenkierron kautta koko organismin käyttöön. Se on jatkuva reaktio, jota ilman kukaan meistä ei voisi olla elossa. Kaikki meissä — yksinkertaisimmista elintoiminnoista aina monimutkaisimpiin ajattelun ja kehon liikkeisiin — edellyttää energiaa ja on siten riippuvaista soluhengityksestä ja veren soluihin kuljettamasta energiaraaka-aineesta. Mutta mikä on tuon energian lähde? Se on orgaaninen materiaali kasveissa ja eläimissä. Eloton materia ei sisällä energiaa siinä muodossa, että ihmisen solut osaisivat sitä käyttää. Paradoksaalista kyllä, 'elämä' tuottaa elämää käyttämällä yhtä elämää toisen elämän raaka-aineena. Elämämme ei siis jatku, jos joku elämä ei kuole, tai toisin sanoen jonkun elävän kuolema on toisen elävän elämä. Meidän kohdassamme ravintoketjua elämä siis syö elämää voidakseen jatkua.
Minna: Yksilö on täysin alisteinen elämän kiertokululle, vaikka ihminen elämän koodia kovasti yrittääkin ratkaista. Alisteisuus elämän hallitsemattomuudelle on yksi ihmisen fundamenteista ahdistuksen lähteistä: voimattomuus elämän ja kuoleman voimien edessä. Tosiasia on, ettemme kykene hallitsemaan näitä maailmankaikkeutta sääteleviä lakeja ja lainalaisuuksia. Tähän ahdistukseen ihminen on kehittänyt lukuisia erilaisia lievittäjiä kuten uskonnot ja filosofiat, sekä korostuneesti tieteen ja viihteen nykyaikana. Kaikkia näitä toki tarvitsemme. Myös psyykemme pyrkii suojautumaan lukuisin defenssein hallitsemattoman edessä.
Antautuminen lopulta kuoleman voimille vaikuttaa olevan luonnon oma tapa. Seuratessani luonnossa kuoleman lähestymistä, tuntuu että hiljeneminen valtaa alan. Se näkyy niin kuolevassa eläimessä kuin talven läheisyydessä. Siinä on samaan aikaan jotain hyvin surullista ja koskettavaa, mutta myös kyyneleet nostattavan kaunista. Luonto taipuu kauniisti väistämättömän edessä. Elossa pysymisen taisto vaimenee ja kaikki kääntyy kohti seuraavaa. Kuinka hyvin nykyihminen on sisäistänyt luonnollisen elämän kierron eri vaiheineen ja miten paljon kaikenlaisiin luonnon ja luonnollisiin kiertoihin pyritään eri keinoin vaikuttamaan? Lisääntymistä säädellään, vanhenemista lykätään, kuolemaa estetään. Tarpeellisia asioita toki oikeissa konteksteissa, mutta vaikuttaisi sille, että ne ajattelun tavat jotka myötäilevät luontoa kierron hyväksymisessä, tuntuvat harmonisemmille kuin ajattelutavat, jossa kuolemaa on viimeiseen asti juostava karkuun, taikka jossa kuolemalla pelotellaan.
V-P: Pohjois Amerikan Sioux-kansan keskuudessa tunnetaan käsite Mitákuye Oyásin, ‘Olemme kaikki sukua’ tai ‘Kaikki sukulaiseni’. Se tiivistää ajatuksen tai filosofian, jonka mukaan kaikki luonnossa ovat toisilleen sukua, niin elävät olennot kuin elotonkin luonto, jopa ilma ja vesi. Ajattelussa elää vahvasti luonnon kierto, kaiken syntyminen ja kuoleminen ja aineen ikuinen kiertokulku. Kun elämän pulssi sammuu materiaali palaa jälleen elottomaan muotoonsa valmiina siirtymään luonnon kierrossa muihin tehtäviin ja olemisen muotoihin, kuten se on tehnyt miljardeja vuosia uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Niinpä minä, joka tänään elän kehoineni ja sen kaikkine rakennusaineineen, saatan kuoltuani olla osana puuta, maata, ilmaa tai jotain eläintä. Siten me olemme kaikki kytköksissä toisiimme ja samojen alkuaineiden kierron kautta sukua ja sukulaisia.
Minna: Olen pohtinut paljon kuolemaa ja myös tuntenut sen vääjäämättömyyden painostavuuden. Sen aito kohtaaminen on väistämättä raskaita tunteita herättävää, muutoin sitä ei kohtaa koko voimassaan. Mutta kuolemaa ei voi pohtia, pohtimatta samalla myös elämää. Nuoruuden illuusio tietynlaisesta kuolemattomuudesta, on omalla tavallaan kaunista katsottavaa, koska kaikki pursuaa elämää, uutuuttaan ja libidoa, elämän jatkumista. Samalla käänteisesti liiallinen “huolettomuus” nuorena, voi myös tuoda kuoleman eteen. Usko puolestaan voi antaa uskojalleen turvallisuuden tunnetta elämän päättymistä ja kuolemaa vastaan. Joskus silloin myös vakuutellaan tietämistä kuoleman jälkeisestä ja varmuutta pelastumisesta. Uskomaton henkilö taas puolestaan saattaa kokea itsevarmuutta kuoleman edessä väittäessään olevansa defenssittömämpi, koska ei tarvitse selityksiä elämästä ja kuolemasta. On toki mahdollista toista ajattelutapaa väheksymällä, saada itselleen vahvempi olo, mutta kiehtovaa on ei-tietämisen -tila. Sitä tarvitaan, kun realiteetti on, ettei tiedetä.
Suostua mysteeriin, ihailla sen valtavuutta ja käsittämättömyyttä. Tutkia sitä. Antaa sen soljua jokaiseen ajatukseen ja soluun itsessä. Ihmetellä sitä. Kuunnella sen puhetta ja kerrontaa. Kuinka erilaiset tunteet ja aavistelut pyyhkivät niin mieltä kuin kehoa. Kaipasin paikkaa, jossa voisi kumartaa elämän mysteerin edessä. En löytänyt sellaista. Ehkä kuitenkin parhain paikka sille on kaikkialla. Kuun valon langetessa veden pintaan, lapsen ihmettelyssä, vanhuksen ryppyisyydessä, savupiipun tupruttaessa saasteitaan sinistä taivasta vasten, muurahaisen kiskoessaan itseään suurempia taakkoja, itsessä tapahtuvissa muutoksissa läpi elämän, kahden ihmisen yhtymisessä luoden uutta elämää, auringon nousussa ja sen laskussa valon hiipuessa pimeydeksi. Elämä on ihmeellinen ja suurenmoinen kaikessa karussa ja vastakohtia sisältävässä kauneudessaan. Mysteeri on, että saa elää välähdyksen täällä ja palauttaa lainakehonsa elämän syliin takaisin elämä-kuolema-elämän kiertokulkuun. Minäkin olen siellä jossain uuden elämän rakennusaineena.. ja kuka tietää.. ehkä jokin siitä, mitä olen täällä oppinut, voi siirtyä myös toiseen olemassaolon muotoon, kenties elämänkierron sellaiseen osaan, joka on meille tällä hetkellä tuntematonta.
Non omnis moriar (En kuole kokonaan) - Horatius